Maanviljelyksen alkumuotona oli kaikkialla Suomessa kaskenpoltto. Tyypillisimmät kaskimaiden viljelyskasvit olivat korpiruis ja nauris. Lounais-Suomessa kaskiviljelyn merkitys pieneni jo keskiajalla, mutta itäisessä Suomessa kaskiviljely säilyi elinvoimaisena 1800-luvun puoliväliin saakka.

Etelä-Suomessa tärkein viljelykasvi oli ruis, muualla viljeltiin enemmän ohraa. Muita yleisiä kasveja olivat kaura, herne ja papu.

Kaksivuoroviljelyssä pelto oli vuorovuosina kylvössä ja kesantona. Keskimääräinen ruissato kaksivuoroviljelyssä oli 700 kg/ha. Peltojen muokkauksessa tarvittiin vetojuhtia ja peltojen kasvuvoiman ylläpitämiseksi karjanlantaa. Tiloilla pidettiin hevosten, härkien ja lehmien lisäksi lampaita, vuohia ja sikoja. Karjan pitoa rajoitti karjanrehun saanti, sillä rehu korjattiin lähes kokonaan luonnonniityiltä.

Kylmien kasvukausien aiheuttamien katovuosien jälkeen seurasi nälänhätä. Sadon määrää ei vanhoilla perinteisillä viljelymenetelmillä pystytty parantamaan. Vasta 1870-luvulla, nälkävuosien jälkeen, alkoivat viljelymenetelmät kehittyä nopeasti. Heinän peltoviljely aloitettiin, pelloille ilmestyivät rauta-aurat, äkeet ja niittokoneet ja lypsykarjan määrä lisääntyi nopeasti.

Elonkierron alkuosassa kerrotaan peltoviljelystä 1600- ja 1800-luvun Suomessa. Esillä on aikakauden yleisimpiä viljelykasveja sekä kaskiviljelyä. Tähän aikakauteen kuuluivat myös riukuaidat, joilla estettiin karjan pääsy pelloille. Kotieläimistä on nähtävillä suomenlampaita sekä suomenkarjan kyyttöjä. Maatalouden historiasta kertovan osan lopuksi esitellään maahamme 1800-luvun lopulla levinnyttä uutta viljelyjärjestelmää, koppeliviljelyä.

Lue myös:
Kyytöt laiduntavat rantamaisemaa