Elonkierron alussa suomalainen maatiaiskukko kirjavine kanoineen tervehtii vierailijoita.

Maatiaisrotuisten höyhenpeitteen väri vaihtelee kanakannoittain. Maatiaiskanat ovat mustia, harmaita, vaaleanruskeita, kermanvalkoisia tai pilkullisia. Maatiaiskanat sopivat hyvin tepastelemaan omatarveviljelijän pihamaalle, koska ne ovat vielä niin lähellä villikanoja.

Ominaisuuksiltaan maatiaiskana on elinvoimainen, pitkäikäinen, kylmänkestävä ja vastustuskykyinen tauteja vastaan. Se on myös vaatimaton ravinnon ja elinolojen suhteen.

Suomessa kanoja on pidetty noin 2000 vuoden ajan, kenties kauemminkin. Alkuperäinen kana-aines on vuosien saatossa osin risteytynyt lähialueiltamme myöhemmin tuotuihin kanakantoihin. Nykyiset maatiaiskanat ovat niiden jälkeläisiä.

Maatiaiskana munii pienehköjä munia, jotka painavat 40 - 55 grammaa. Munat ovat väriltään lähes valkoisia tai vaaleanruskeita, joskus jopa pilkullisia. Maatiaiskana munii 3 - 6 munaa viikossa, kun taas nykyiset risteytyskanat yltävät 7 munan viikkotuotantoon.

MTT käynnisti vuonna 1998 suojeluohjelman maatiaiskanan säilyttämiseksi. Suojeluohjelman ansiosta maatiaiskana ei ole enää välittömässä sukupuuttoon häviämisen vaarassa.

Maatiaisiin kuuluu yli 10 erilaista sukua eli kanakantaa. Ne on nimetty löytöpaikkansa tai pelastajansa mukaan. Savitaipaleen kanta on yleisin. Elonkierrossa kotkottavat kanat ovat piikkiöläistä kantaa. Lisäksi tunnetaan mm. kiuruveteläinen, hämäläinen, itäsuomalainen ja horniolainen kanta.